Mika Waltarin mietteitä


Otteita Mika Waltarin kirjoista. Otteet on koottu Kalevi Haikon toimittamasta kirjasta "Mika Waltarin mietteitä".

Ainoa ratkaisu oli hävitä tuulen ajamana lehtenä, siirtyä paikasta paikkaan nimettömänä ja tuntemattomana levottomuuden kylväjänä, olla ajatusten hiivana massojen taikinassa. Mutta hän viipyi yhä - henkisen nälän ja toivottoman rakkauden vankina, koukku sisälmyksissään.

Surun ja ilon kaupunki (1936)

Hyvissä ihmisissä on vain valitettavasti se vika, että he ovat kamalan ikäviä. Huonot ihmiset ovat paljon hauskempia ja jännittävämpiä.

Komisario Palmun erehdys (1940)

Loikoessaan yksin pimeässä Irenen mentyä, katsellessaan verhotonta ikkunaa, johon asti nousi katulyhtyjen heikko, syksyinen valo, tuli Ilmari ajatelleeksi, että rakkaus oli kuin perhonen, tavoittamaton, ihana ja värikäs. Kun sen tavoitti kömpelöihin käsiinsä, varisi sen siivistä hienoin ja pehmein kultaväri ja hehku, pudonneet siipisuomut olivat värittömiä ja harmaita, tekivät kädet tahmaisiksi ja likaisiksi.

Appelsiininsiemen (1931)

Olen onnellinen, että sain pitää pikkuveljeäni kädestä hänen kuollessaan ja nähdä hänen silmissään kuoleman euforia. On nolostuttavaa kuolla ihan yksin, jos on paljon rakastanut elämänsä aikana. Siksi soisin itselleni ihan kunniallisen ja häpeämättömän kuoleman, kun sen aika on. Luurankomiehellä on elämäni aikana ollut monta hyvää tilaisuutta. Ylipäänsä on melkein ihme, että yhä elän. Miksi ja mitä tarkoitusta varten, sitä en koskaan tule tietämään. Mutta lohdullinen ajatus olisi, että olisin sen tarkoituksen pystynyt toteuttamaan.

Ihmisen ääni (1978)

Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.

Suuri illusioni (1928)

Mutta juoppoja ja raittiita, irstaita ja puhtaita, jumalattomia ja hurskaita, pelokkaita ja pelottomia korjasi rutto mustiin vankkureihinsa yö yöltä sokeana kuin kohtalo. Kuolema ei arvostellut ketään hänen sydämensä tai tekojensa mukaan, vaan vei viattoman syyllisen mukana. Ajatukseni vakuuttivat minulle että rutto oli paras todistus kaiken täydellisestä tarkoituksettomuudesta.

Nuori Johannes (1981)

Totta puhuen, ei ole mitään yksitoikkoisempaa kuin sota, sillä sota on lakkaamatonta odottamista, sillä vihollinen myöhästyy aina eikä koskaan ole siellä, missä sen odotetaan olevan. Sota on myös turhaa aterian odottamista, sillä sodassa ateria myöhästyy aina eikä ole mitään niin kirottua kuin kuormaston hitaus. Sota on turhaa siirtymistä paikasta toiseen ja marssimista samaan paikkaan takaisin, mistä on lähtenyt, ja marssimista edestakaisin, kunnes kieli tarttuu kitalakeen ja jalat ovat kuin kuolleet pölkyt. Mutta juuri tämä on sotataitoa, ja oppiakseen sen on upseerin käytävä sotakouluja ja osattava lukea ja kirjoittaa. Kaikkea tälläistä on sota, ja sitten vihollinen tulee juuri aina silloin, kun kukaan ei sitä odota. Myös vihollinen hyökkää aina toisella tavoin kuin on opetettu vihollisen hyökkäävän ja toisessa järjestyksessä, eikä taistelun aikana päällikkö tiedä miehistään eivätkä miehet päälliköstään, vaan jokainen huutaa minkä jaksaa ja lyö ja sohii jokaista, jonka näkee. Jos tällöin vihollinen pakenee, saa päällikkö suurta kunniaa ja hänen taitojaan ylistetään ja faarao heittää hänelle kultaisen ketjun parvekkeeltaan. Mutta jos itse pakenemme, kiittää jokainen onneaan säilyessään hengissä ja kirjoitetaan lukuisia papereita ja henkiin jääneitä ruoskitaan ja päällikkö ripustetaan muurille pää alaspäin. Jos päällikkö on kuitekin kyllin ylhäinen, saattaa tapahtua, että hänelle tappiosta huolimatta heitetään kultainen ketju faaraon parvekkeelta ja hänen tappionsa julistetaan voitoksi ja hakataan kiveen säilymään ikuisesti. Tälläistä siis on sota, kuninkaallinen Sinuhe, niin että älä vaikeroi vaivojasi, vaan kiitä onneasi, ettei sinun tarvitse käydä sotaa.

Sinuhe, egyptiläinen (1945)

Eikä ole mitään niin tuskallista ja turhaa kuin hyödytön salaisuuksien paljastaminen, vaan miesten ja naisten välisissä suhteissa olisi verrattomasti parempi, jos kukin hautaisi erehdyksensä omaan sydämeensä aiheuttamatta mielipahaa toiselle. Hartaimmastakin anteeksiannosta huolimatta salaisuudet nousevat aaveina esiin vuosien varrella ja kirvelevät silloin vielä pahemmin kuin nyt, kun himo ja hellyys hälventävät katkerankin mielipahan.

Mikael Hakim (1949)

Useimmiten keskustelimme varsin innokkaasti, mutta opin huomaamaan, että Joosefilla oli kyky olla myös vaiti. Hän sanoi, ettei ole suurempaa ystävyyden koetinkiveä kuin olla ääneti yhdessä.

Ihmeellinen Joosef (1938)


Mika Waltarin tuotanto

Kuolleen silmät (1926), Suuri illusioni (1928), Yksinäisen miehen juna (1929), Jättiläiset ovat kuolleet (1930), Appelsiininsiemen (1931), Siellä missä miehiä tehdään (1931), Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934), Palava nuoruus (1935), Aiotko kirjailijaksi (1935), Surun ja ilon kaupunki (1936), Vieras mies tuli taloon (1937), Jälkinäytös (1938), Ihmeellinen Joosef (1938), Antero ei enää palaa (1940), Komisario Palmun erehdys (1940), Fine van Brooklyn (1941), Ei koskaan huomispäivää (1942), Kaarina Maununtytär (1942), Novelleja (1943), Rakkaus vainoaikaan (1943), Jokin ihmisessä (1944), Tanssi yli hautojen (1944), Unohduksen pyörre (1944), Sinuhe egyptiläinen (1945), Lähdin Istanbuliin (1948), Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949), Neljä päivänlaskua (1949), Johannes Angelos (1952), Kuun maisema (1953), Turms, kuolematon (1955), Vallaton Waltari (1957), Feliks onnellinen (1958), Valtakunnan salaisuus (1959), Koiranheisipuu (1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), Ihmiskunnan viholliset (1964), Ihmisen ääni (1978), Nuori Johannes (1981)